Yleisarvioita Barentsin yhteistyöstä

Ari Sirén
Kansainvälinen Barents-sihteeristö

Tammikuussa 2013 tulee kuluneeksi 20 vuotta Barents-yhteistyön käynnistäneen Kirkenesin julistuksen allekirjoittamisesta. Sen täydentämiseksi Barentsin euroarktisen neuvoston nykyinen puheenjohtajamaa Norja aikoo laatia Kirkenes II deklaraation, jolla ei kuitenkaan ole tarkoitus korvata edellistä vaan luoda silmäys tähänastiseen ja tulevaankin yhteistyöhön. Lienee  kuitenkin paikallaan tarkastella Barents-yhteistyötä yleisesti – missä on onnistuttu ja missä ei.

Suurissa asioissa jäsenmaat Norja, Ruotsi, Suomi ja Venäjä ovat onnistuneet varsin hyvin kuten  verkostoituminen poliittiselta pohjalta luodulla Barents-alueella ja jäsenmaiden ulkoministerien tapaamisfoorumin aikaansaamisessa. Kaksitasoisuutta on aina korostettu Barents-yhteistyön keskeisenä erityispiirteenä, joka on luonut uudenlaisen ulottuvuuden alue- ja paikallistasolle. Keskeiset alakohtaiset painotukset ovat melko lailla vakiintuneet. Niitä ovat etenkin ympäristö-, terveys-, liikenne-, nuoriso- ja kulttuurikysymykset. Erityinen lukunsa on alueen alkuperäiskansojen (saamelaiset, nenetsit ja vepsäläiset) aseman ja elinolojen kehittäminen. Ilmastonmuutos, liikenneyhteydet ja kaivoshankkeet ovat viime vuosina olleet Barents-yhteistyön huomion kohteina ja oletettavasti sama suuntaus tulee jatkumaan lähivuosina. Rahoituskysymykset säilyttänevät ajankohtaisuutensa.  

Työryhmien lukumäärä on kasvanut 1990-luvulta tuntuvasti ja on nyt 15. Uusi trendi on ollut hallitus- ja aluetason työryhmien yhdistäminen. Tilannetta on tältä osin syytä koko ajan arvioida. Hyvin toimivia ovat etenkin terveys- ja ympäristötyöryhmät. Uskallusta tarvitaan tarpeettomiksi käyneiden tai toiminnassaan uinuvien työryhmien lakkauttamiseksi tai yhdistämiseksi. Tärkeintä on saavuttaa konkreettisia tuloksia, joita on vielä melko vähän.

Aivan ilmeistä on, että Barents-yhteistyö on onnistunut erityisen hyvin alueen asukkaiden välisten yhteyksien ja kontaktien luomisessa ja kehittämisessä yli rajojen. Keväällä 2012 käyttöön otettu Norjan ja Venäjän raja-asukkaita koskeva molemminpuolinen järjestely rajan ylittämiseksi 30 km:n syvyydellä on tästä uudenlainen esimerkki. Tietyllä tavalla on valitettavaa, että Barents-alueen harva asutus ei kaupalliselta kannalta ole mahdollistanut itä-länsisuuntaisia liikenneyhteyksiä, jotka olisivat omiaan lisäämään niin taloudellista kuin inhimillistäkin kanssakäymistä. Ehkä Venäjän Karjalan toivomia junayhteyksiä Suomeen vielä saadaan aikaan.

Epäilemättä Barents-yhteistyössä talous ja elinkeinoelämä eivät ole lunastaneet niihin kiinnitettyjä odotuksia, jotka ovat jatkuvasti kasvaneet sitä mukaa, kun Barentsin meren suurten öljy- ja kaasuesiintymien hyödyntämisen on odotettu alkavan. Norjan ja Venäjän saavuttama merkittävä merirajasopimus poistaa Barentsin merellä esteen merenpohjan mineraalivarojen hyödyntämiselle, kun ns. harmaata vyöhykettä ei enää ole. Merialueet eivät kuitenkaan ole edelleenkään Barents-yhteistyön piirissä eikä tässä suhteessa liene odotettavissa muutosta. Merkittävin merellinen yhteys Barents-yhteistyössä on Koillisväylä, jonka käyttö kasvaa ja jota etenkin Venäjä hankkeena ajaa myös siksi, että väylämaksuista koituu sille huomattavia tuloja.  

Kiinnostavaa on Barents-yhteistyössä tarkastella sitä, millaisena Venäjä sen kokee ja miten se tällä foorumilla toimii. Erään venäläisarvion mukaan Venäjälle Barents-yhteistyö on tarjonnut pääsyn pohjoismaiseen yhteistyöhön, jonka periaatteiden jatkuvuutta Barents-puolella pidetään hyvin suotavana. Barents-yhteistyön potentiaalia ei kuitenkaan ole täysin hyödynnetty eivätkä yhteiset Barents-intressit ole leimallisia alueelle.

Suurin ongelma on viime vuosina ollut Venäjän-puoleisen Barents-alueen maaherrojen poissaolo alueneuvoston kokouksista ja sitoutumisen puute. On spekuloitu, onko tähän syynä pettymys Barents-yhteistyön vähiin konkreettisiin tuloksiin vaiko maaherrojen halu olla antamatta keskusvallan suuntaan vaikutelmaa ”omasta” ulkopoliittisesta toimeliaisuudesta. On muistettava, että esim. Karjalan ja Komin tasavaltojen perustuslakia muutettiin vuosien 1991-2001 jälkeen niin, että ulkosuhteiden hoitamista kiristettiin, jottei olisi uhkaa Venäjän Federaation yhtenäisyydelle. Vuoden 1992 liittosopimuksessa Venäjän keskusvalta ja alueet olivat luonteeltaan tasavertaisia ja itsenäisiä sopimusosapuolia myös kansainvälisten ja ulkoisten taloussuhteiden hoidossa. 

Barents-alue on Euroopan tärkein luonnonvarojen kannalta ja sen leima äärialueena on jossain määrin heikentynyt nykyaikaisen tekniikan tuomien mahdollisuuksien myötä. Venäjä ja Norja ovat kilpailijoita energia-alalla. Norjan ölystä ja kaasusta kumpuava vauraus on merkittävästi tukenut Barents-yhteistyötä, joka mielletään maassa paljolti kahdenväliseksi Venäjän kanssa. Pääosin Gazprom, Rosneft ja Statoil-vetoinen energiayhteistyö tangeeraa tosin muitakin Barents-yhteistyön osapuolia ajatellen myös tuotantotekniikkaa kuten öljynporausteknologiaa ja –aluksia. Osaltaan Norjan Barents-uutteruuteen vaikuttanee se, että Venäjä-yhteistyö alkoi Norjalla kunnolla vasta kylmän sodan päätyttyä. Norja, Ruotsi ja Suomi toimivat hyvässä yhteistyössä Venäjän suhteen eikä niiden kesken ole juurikaan havaittavissa ristivetoa.

Merkittävä aikaansaannos on ympäristötyöryhmän Arktisen neuvoston kanssa yhdessä suorittama ns. hot spots –kartoitus vaikeiden ympäristöongelmien ja -saasteiden poistamiseksi Luoteis-Venäjällä. Pohjoismainen ympäristörahoitusyhtiö Nefco on ollut keskeisessä roolissa tässä asiassa ja sen tuella on tarkoitus palkata Kansainväliseen Barents-sihteeristöön erityinen hot spots-asiantuntija huolehtimaan kohteet sisältävästä tietokannasta.

Kansainvälinen Barents-sihteeristö (International Barents Secretariat, IBS) toimii Barents-yhteistyön hallinnollisena tukena huolehtimalla jatkuvuudesta, kun puheenjohtajuudet ovat kaksivuotisia, ja tarjoamalla Barents-tietoa siitä kiinnostuneille nettisivuillaan. Barents-yhteistyön näkyvyyttä pyrkii myös edistämään Barents Observer, jonka nettiuutiset käsittelevät monipuolisesti alueen erilaisia asioita.  

EU:n merkitys Barents-yhteistyölle projektirahoittajana on huomattava. EU:n ja Venäjän suhteet eivät ole olleet ongelmattomat. Pohjoisen ulottuvuuden hankkeen «resetointi» v. 2006 Luoteis-Venäjään painottuvaksi edisti suhteiden kehitystä. Venäjän asema EU:n raaka-ainetoimittajana on pysynyt samana. Venäjän on ollut vaikea sulattaa EU:n ajattelua keskuksesta ja reuna-alueista, joihin se ei suurvaltana katso kuuluvansa. Tarvitaan kompromissi EU:n strategioiden ja Venäjän lainsäädännön välillä. Erään venäläisarvion mukaan alueellisen yhteistyön toimijoita on jo liikaa, mikä heijastuu haitallisesti rajat ylittävään yhteistyöhön toimintojen päällekkäisyytenä, resurssien hajottamisena ja projektien työläänä hallintana. Venäjä on 2000-luvun alkuvuosista arvioinut varovaisemmin kehitysnäkymiä Euroopan alueellisten yhteistyöjärjestöjen kanssa.

Kun alueellisia yhteistyöelimiä on Barentsin euroarktisen neuvoston lisäksi myös Itämeren maiden neuvosto, Pohjoismaiden ministerineuvosto ja Arktinen neuvosto sekä ns. Pohjoinen ulottuvuus, on nyttemmin paljon esillä synergioiden edistäminen näiden eri toimijoiden kesken. Saman maan hoitama puheenjohtajuus useammassa neuvostossa ja alakohtaiset painotukset sekä työryhmien yhteiskokoukset päällekkäisyyksien vähentämiseksi voivat kaikki edistää synergiaa. Rationalisoimalla voidaan säästää kustannuksissa, esim. samat asiantuntijat saattavat osallistua samantapaisiin kokouksiin lyhyen ajan sisällä.

Huolimatta siitä, että Barents-yhteistyössä ei käsitellä poliittisia kysymyksiä, on poliittinen taustakytkös parlamentaaristen kokousten muodossa kuitenkin merkittävä. Kun arktisen yhteistyön rooli kansainvälisesti on viime vuosina selvästi kasvanut, voisi olla hyvä, jos jäsenmaiden parlamentaarikot käsittelisivät Barents-kysymyksiä useammin sekä yhdessä että erikseen. Ideointia ja pohdintaa tarvitaan jatkuvasti.